Liikunnan riemu

Kerroin aiemmin postauksessani personal trainerin ammatistani täällä ja kuten aiemmin jo sepustin, niin aihe on hirmu laaja ja asiaa voi katsoa sekä lähestyä niin monesta kulmasta.
      Viime aikoina mediassa on levinnyt blogikirjoitus siitä, millainen vartalo urheilijalla ”pitäisi” olla. Olipa kyseessä ammattiurheilija, jumppapirkko, viikottain salilla huhkiva bodari tai ihan normi silloin tällöin kuntoilija, melkeimpä jokaiselle muodostuu tai on omassa mielessä jo muodostunut tavoitteellinen unelmavartalo. Mistä se unelmavartalo muodostuu? Millainen se on? Kuka sen määrittää?

Olen joskus kuullut sanonnan: ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen” ja käyttänyt sitä toisinaan itsekin. Entä jos olisit tyytyväinen vartaloosi huomenna aamulla herätessäsi? Lähtisitkö raittiiseen ulkoilmaan kävelemään tai juoksemaan siltikin, koska nautit siitä ja teet niin lähestulkoon joka aamu? Vai jättäisitkö lenkin välistä sen vuoksi että vartalosi vihdoin näyttää siltä, miltä sen ”pitääkin”, miltä olet sen aina halunnut näyttävän? Moni, varsinkin moni nainen ja varsinkin moni nuori nainen, lähtee sinne auringon tai räntäloskan kuullottamalle lenkkipolulle sen vuoksi, jotta he saisivat unelmiensa vartalon, eivätkä sen vuoksi, että se lenkki nyt vaan tuntuu hemmetin hyvältä.

”Hyvän olon” aikakausilehdet ovat pullollaan uusimpia dieettejä ja tehokeinoja laihdutukseen. Rinnalla seuraa piukkaakin piukemmat tehotreenit. ”Unelmavartalo 10 minuutin tehotreenillä”, ”Näin hankit unelmiesi vartalon bikinikaunottaren täsmätreenillä”. Jo pelkästään näistä kahdesta lauseesta voi karkeasti päätellä että se nykynuoren unelmavartalon määrittää ja muodostaa media. Tai ainakin hyvin suuren osan siitä.
      Miksi vetää kroppa 10 minuutissa täysin äärirajoilla viidesti viikossa, jos siitä ei edes nauti? Jos se on pakonomaista suorittamista vaan ja ainoastaan saavuttaakseen sen illuusionomaisen unelmavartalon, jota kenelläkään ei oikeasti ole, niin miksi?

Suoraan oppikirjasta kopioitua; Jokainen meistä on yksilö. Aivan jokaiselle meistä joku treeni tai urheilusuoritus toimii toisella tavalla kuin esimerkiksi naapurille tai parhaalle ystävälle. Meillä jokaisella on omat geenimme, omat perinnöllisyytemme, oma vartalo, omat mieltymykset, erilainen urheilutausta, erilainen elämä. Erilaiset elämäntavat ja erilainen elämänasenne sekä arvot. Joku nauttii hyvästä ruoasta ja lasillisesta viiniä sen kanssa. Joku rakastaa reisi-vatsa-peppu -jumppaa yhtä paljon. Useimmiten ensimmäisestä koetaan huonoa omaatuntoa ja on lähdettävä urheilemaan polttaakseen nuo kaikki ylimääräiset kalorit, jotta huomenna aamulla pakonomaisesti vaa’alle astuessa grammakaan ei ole heilahtanut ainakaan ylöspäin.

Onko ihan oikeasti liikunnan riemua enää olemassa? Liikkuuko kukaan enää, vain siksi että se on hemmetin kivaa vai onko kaikilla nykyään ulkonäöllinen tavoite? Tai se vaakaluku, jota pakkomielle raahaa perässään. Eikö kenellekkään oma terveys, niin henkinen kuin fyysinenkin merkkaa enää mitään?

Mistä tahansa löydät artikkelin miten opit olemaan sinut itsesi kanssa, kunnes sivua käännettyäsi silmäsi osuvat uuteen hotspot -keittoon, jota syödään desi per päivä ja laihdut 5kg sekunneissa, unohtamatta 5h tehotreeniä tai 10 litraa vettä. Miksi? Miksi jokaisella pitäisi olla jonkuntieskenen luoma illuusiovartalo, vain koska niitä on lehdet pullollaan?
       Mä kiitän suurta ja ylempää siitä, että moni suuri muotitalo on myöntänyt käyttävänsä raakaa kuvamanipulaatiota eikä kuvilla ole aitouden kanssa mitään tekemistä, mutta miksi siltikään alusvaatteita mainostetaan pitkien, hoikkien, geenijumalien palvomien ja virheettömien mallien päällä, kun ne eivät kuitenkaan näytä lähestulkoon kenekään päällä samalta? En minäkään voi sanoa olevani upeimmillani sadan spottivalon kehystämässä sovituskopissa kun peileiltä ei pääse pakoon ja jokainen spotti osoittaa jokaiseen kehoni epäkohtaan niiden muodostaen aarian hoosiannasta: ”Täällä me nyt ollaan, NÄÄTKÖ?!”, mutta mä urheilen ja nousen sinne lenkille aamulla, koska mä pidän siitä. 
      Mä pidän siitä, että vaatteet ylipäätään hikistyy ja ne voi viskata pesukoneeseen, vaikka joskus sekin tuntuu ylitsepääsemättömältä rankan treenin jälkeen. Mutta mä rakastan sitä. Mä rakastan sitä fiilistä kun aamulenkillä kukaan ei tuu vastaan. Mä nautin siitä, kun saan juosta lenkkini kaksin sykemittarini kanssa ja kuunnella kuullokkeista Siltsua. Mä rakastan sitä kun mä ylipäätään voin juosta tai liikkua. Mä inhoan sitä miten pakonomaista monen urheilu tai liikkuminen nykypäivänä on. Salille on mentävä, koska eilen ei oltu ja nyt tulokset katoaa päivässä ja vaaka varmaan räjähtää seuraavaksi kun sen päälle astun.

Sanotaan, että ainoastaan vaakalukemaa ei kuuluisi katsoa, vaan
myös peiliä, niin mitä jos sieltä peilistä näkyy aina ”vääränlainen”
vartalo, kun joku on niin monen nuoren naisen päähän pinttänyt, että
sieltä peilistä on katsottava timmi, urheilullinen vartalo, jossa
vatsalihakset näkyy ja rasvaprosentti on pihdeillä mitattuna 8%. Niin
moni liikkuu ja urheilee vain saavuttaakseen laihuuden, hinnalla millä
hyvänsä. Miksi?

Ihan miten muissakin asioissa, kun ihminen tekee itselleen
mielekkäitä
asioita, hän tulee iloiseksi ja tyytväiseksi, kokee onnistuvansa. Mä en
ole ikinä ollut
sellainen ihminen että harrastaisin pakosti jotain, josta en pidä. Mä
inhoan esimerkiksi hiihtoa. Murtomaahiihtoa.
Mä liikun niiden lajien parissa, joista mä nautin. Enkä pakota itseäni
juoksulenkille, vaikka perseeni senttimäärä olisi muuttunut suuntaan tai
toiseen.
      Mun mielestä on
rikastuttavaa, niin ammatillisesti kuin ihan henkilökohtaisestikin
kokeilla uusia lajeja ja oppia uutta. Johonkin lajiin saatan ihastua ja
jostain lajista huomaan parin kerran jälkeen ettei tää ole mun juttu.
Mun mielestä liikunnasta pitäisi riemuita ja nauttia. Sen tulisi antaa
hyvä olo, josta saa energiaa ja potkua. Siihen voisi pystyä purkamaan
tunteita ja saada aikaan parempi mieli. Täytyy omata ihan järkyttävä
itsekuri, jotta jaksaa treenata ja urheilla vain sen vuoksi miltä
peilistä näyttää. Yleensä kun se minä-kuvakin on suhteellisen
vääristynyt.

Olen kovin koittanut miettiä millainen personal trainer mä olen. Mä
tulen lähes poikkeuksetta samaan lopputulokseen. Mä arvostan terveyttä
ylitse pinnallisten tavoitteiden. En sano etteikö saisi tavoitella
pinnallisia tuloksia, esimerkiksi sitä painonpudotusta, jos se
edistää terveyttä. Mä en usko että musta saisi koskaan kovin hyvää
fitness- valmentajaa, koska mä en nää sitä terveyttä edistävänä
urheiluna. Mun mielestä fitness-urheilu on todella kovan tason laji ja
suuri hatun nosto fitness-urheilijoiden itsekurille sekä saavutuksille.
Jokainen saa valita polkunsa ja sen vuoksi tämä ammatti onkin niin
huikeaa, että meitä on niin moneen junaan, ihan kuten asiakkaitakin.
Tällä alalla menee nallekarkit tasan.
       Mä rakastan mun ammattia tämän työn monimuotoisuuden vuoksi, mutta en tätä ammattia edes haaveillessani kertaakaan eksynyt miettimään millaista tämä työ oikeasti on. Suurin osa nykyajan nuorista tavoittelevat laihuutta, eivätkä sisäistä hyvää oloa. Minun mielestäni ihmiset voivat olla kauniita, hyvinvoivia ja näyttää hemmetin hyvältä ilman sitä median hysterisoimaa laihuutta. Ilman sellaista unelmavartaloa jonka löydät takuuvarmasti jokaikisestä naistenlehdestä. Ilman sellaista vartaloa johon ne 10 minuutin tai tuhannen tunnin tehotreenit tähtäävät. Kuinka kliseistä tahansa, totuus on, että hyvä olo lähtee sisältä. Siitä, mitä me itse ajatellaan itsestämme. Jos ei koskaan voi olla tyytyväinen itseensä, voiko elää täysillä?

Moni ihminen, moni asiakas ei ole koskaan liikkunut, vihaa liikuntaa, vihaa
kuntosaleja, pelkää muiden katseita tai ei pidä ryhmässä liikkumisesta, siinä
onkin meillä yhteinen pähkinä purtavaksi. Mutta sitä pohditaan yhdessä, jälleen asiakkaan toiveita kunnioittaen.
      Liikunnan riemu. Sitä moni mun
asiakkaista ei ole koskaan kokenut. Sitä moni ihan tavallisistakaan
ihmisistä ei ole kokenut. Tai edes välttämättä onnistumisen tunnetta,
riemusta puhumattakaan. Tai sitä ylpeyden ja liikutuksen tunnetta ”AI
JUMALISTE MÄ TEIN SEN!”. Mä en ikinä parempaa lahjaa voisi saada kun sen
tunteen, kun asiakas saavuttaa i t s e oman tavoitteensa. Sen, jonka
hän koki mahdottomaksi. Sen, johon hän ei uskonut pystyvänsä. Se tunne
on selittämätön, kun mä olen ensin tappanut ne raukat puolikuoliaiksi
mun treenillä ja sit ne kiittää siitä vedet silmissä kun me tehtiin se. ”Hei, ei me tehty sitä, s i n ä teit sen, mä vähän vaan avitin oikeaan suuntaan.” Se palaute, kun asiakas on oppinut liikkumaan. Yhdistämään liikunann oman arkensa puitteissa ja oppinut nauttimaan liikunnasta. Löytänyt kenties oman lajinsa, kokeillut erilaisia vaihtoehtoja, alkanut palavasti tykkäämään liikunnasta. Sitä tunnetta ei korvaa mikään toinen, kun asiakas unohtaa ulkonäkökeskeiset paineet ja tavoitteet ja haluaa lähteä jumppaan, koska se vaan on niin hauskaa.

Liikunta ehkäisee monilta sairauksilta, on hyväksi sulle ja plaa plaa. Tätä tietomäärää liikunnan positiivisista vaikutuksista voisi jakaa loputtomiin. Jos ihminen ei löydä sitä liikunnan riemua, tulevaisuus on ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei tule se liikunta meinaan jatkumaan. Tämä teksti liittyy vahvasti edelliseen kirjoittamaani sisäisestä motivaatiosta; Jos yhtenä päivänä juuri sinun vartalosi olisi maailman halutuin, kopioiduin ja tavoitelluin, harrastaisitko silti liikuntaa? Jos olisit täysin 110% tyytyväinen vartaloosi, lähtisitkö tappopumppiin vaan koska sen jälkeen olo on voittamaton?

Aina ei pidä saavuttaa jotain tuloksia. Aina ei pidä laihtua, jotta mahtuisi median luomaan muottiin. Kuinka moni jokatapauksessa näyttää kansikuvatytöltä Samppalinnan maauimalassa kesähelteillä? Aina ei pidä tavoitella sitä jotain ”parempaa ja hienompaa”, koska sellaista ei ole. Jotain sellaista ei tule tavoitella keinoilla, joita ei koe omikseen tai josta ei nauti. Mä koitan mun asiakkaille viestittää sitä, ettei liikuntaa harrasteta ainoastaan pakonomaisesti tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan siksi että siitä nauttisi. Liikunta edesauttaa hyvää oloa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sitä kautta liikunta auttaa meitä myös hoikistumaan, jos sitä ollaan hakemassa. Ennen kaikkea liikunnan tai urheilun tulisi olla mielekästä ja hauskaa, ei pakonomaista puurtamista. Tässä ehkä syy myös siihen, miksi salit ovat pullollaan tammikuussa ja ketään ei näy enää maaliskuussa. Halutaan laihtua, tehdään siitä pakkomielle ja unohdetaan se, miten hauskaa liikunta voi olla.

Joskus omien lempilajien löytyminen saattaa viedä aikaa, useita kokeilukertoja, etsimistä ja turhautumista, mutta kun se itselle mielekäs laji löytyy ja tekemisestä nauttii; ollaan taas askel lähempänä sitä elämäntapamuutosta ja ennenkaikkea… sitä LIIKUNNAN RIEMUA!

 Iloista lauantai-iltaa ♥
//Edit: Kirjoitin tätä kaks päivää, joten ajatusharhoja löytyy, antakaa anteeks. Pus!

Pauliina

9 vastausta artikkeliin “Liikunnan riemu”

    • Iso kiitos Reetta! Ainakin yks jaksoi lukea koko tekstin, hihi 🙂 Kiitos! Ei ollu helppoa muutamilla plus asteilla napsia keväisiä kuvia 😀

  1. Asiaa!! Tässä vuosien mittaan on onneksi itse oppinut armollisuuden ja hyvä olo tulee kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja liikunnan riemusta! On ollut mahtava löytää lajeja ja haasteita, joista innostuu. Liikunnan riemu on mahtavaa!:)

    Satu – juoksuaskeleet.blogspot.fi

    • Kiitos Satu! Olet ihan oikeassa! Ollaan yleensä hirmu armollisia muita kohtaan, mutta itseä kohtaan se unohtuu. Pakotetaan itsemme liikkumaan ulkonäköpaineista, mutta unohdetaan se liikunnan ilo, jota ei löydy väkisin pakertamalla. Ihan loistava kuulla että olet itse löytänyt omat lajisi! 🙂 Niitä mielellään lähteekin treenaamaan ja joka kerta toteaa sen liikunnan riemun olevan mahtavaa!

  2. Samaa mieltä! Itse olen aiemmin liipannut läheltä tuota kuvailemaasi "en tykkää kuntosaleista, ryhmäliikunnoista jne"-ryhmää. Nyt oon kumminki huomannu, et tykkäänhän mä! Mukavuusmuurin yli kipuaminen vaan on työn takana, mutta sen jälkeen voi löytää myös aidon innostuksen liikkua, mitä en olis peruslaiskasta luonnostani uskonut 😀 tavoitteet mulla on kuitenkin ihan maltilliset

    • Mä luinkin sen sun postauksen liikkunnan löytämisestä ja treenikärpäsestä! Tuli mieleen, että miten sulla mahtaa sen kärpäsen kanssa sujua, mutta ihan loistavaa jos oot löytänyt sen riemun! On se välillä vähän haasteen takana, mutta kun sen löytää, niin se myös pysyy, loistavaa! 🙂

    • JUURI NÄIN! Omaa hyvää oloa, se on kaikkein tärkein ja arvokkain asia ja varsinkin se, että haluaa jakaa sitä esimerkillistä mallia myös eteenpäin omille lapsille ♥

  3. […] itse, joten mitä väliä? Kohdistakaa turhasta vaa’an tuijottelusta jäävä energia siihen liikunnan riemuun, hyvään oloon ja vaikka mielummin peiliin. Kukaan tuskin elää muutenkaan matemaattisesti […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta