Kuin Naantalin aurinko

Joulunpyhistä ja ihan liian monista herkuista selvitty. Jouluna totuttuun tapaan moni syö ihan ähkyt ja plussapalloilee loppu viikon tai ainakin lopun illan. Mä säästyin suurimmilta jouluruokaövereiltä, vaikka jouluruoasta pidänkin, niin en silti ihan niin paljon, vaikka herkkuja oli monenlaista tarjolla ja vielä niin monena päivänä.
      Lauantaina oltiin selviydytty jo kotiin ja pikku hiljaa liikunnallisen arjen pariin. Molemmat intopiukeina mietti mihin mennä, mitä tehdä. Jotain oli kuitenkin keksittävä, että pääsisi edes hiukan liikkeelle ja purkamaan monen päivän pöhötysoloa. Aurinko näyttäytyi ja auringonkipinäsieppona siitä oli pakko päästä nauttimaan ulos. Äkkiä!

Ainoana päätöksenä piti päättää Ruissalo vai Naantali ja rauhallisuus voitti, suuntasimme Naantaliin. Tuntuu että Naantalista on olemassa täysin kaksi puolta. Kesällä kuvaan joutumiselta tai riemun ääniltä, ja elävältä musiikilta ei voi välttyä, kun taas talvella Naantaliin laskeutuu horros, jossa tuskin kukaan liikkuu. Kukaan ei ihmetellyt suurta järkkäriäni tai joka kulman kuvaamista. Poikaystäväkin on jo niin tottunut mun lakkaamattomaan kuvaamiseen, että pitää itsestään selvyytenä että otan nykyään mukaan useammin kameran kuin käsiveskan.

Lauantaina pakkasta oli jotain -7. Ihan loistava ilma kävelyretkelle.
Varsinkin, kun vaatteita pitää olla tarpeeksi pysähtyäkseen räpsimään
kokoajan, mutta kuitenkin sen verran iisisti, ettei olo ole kuin
Michelin-ukolla. En talviurheilussa inhoa juurikaan mitään muuta kuin
vaatteita. Pakko olla paljon ettei jäädy pystyyn, kuten lautailussa kun
viimakin on naamaa hyytävä, mutta olo on rinnettä alastullessa niin
pölkkymäinen, että hyvä kun alas asti pääsee. Helpompaa on mennä
hissillä ylös, kun tuskin pystyy liikkumaan niin ei hississäkään kaadu.
En maaliskuun Levi reissunkaan lajia ole vielä päättänyt. Michelininä
rinnettä up and down vai puolialasti antamaan inholajille mahdollisuus,
oi murtomaahiihto, sinä murtomaahiihto…

Mä ihastuin tohon Naantalin kuolleeseen vilinään ja ulkoilemaan oli
eksynyt vain muutama meidän kyyhkyläisten lisäksi. Päästiin söpöilemään
ja räpsimään lukuisia pusu-selfieitä siellätäällä ympäri Naantalia ja
aurinko kruunasi koko päivän kuvasaaliin ja toi säteillään
onnellisuuslisän jo muuten niin ällösiirappisiin yhteiskuviin ♥
      Onnellisuus on pienistä asioista kiinni. Me saatiin lisää onnellisuushekumaa, kun lunta alkoi hiljalleen sataa pienin pienin hiutalein. Ylläolevasta kuvasta voi hiukan metsää vasten huomata valkoista raetta, joka ei ole kuvavirhe, vaan sitä timanttihippuista lunta. Auringonsäteitä vasten se näytti ihan konfettisateelta. Kylmyyskään ei nipistänyt varpaita, varsinkaan noissa maisemissa ja rakkaushumussa, kun oon vihdoin oppinut arvostamaan käytännöllisyyttä talvipakkasilla ja vetänyt jalkaan vettäpitävät ja varpaat vilulta suojaavat ”eräkengät”. Tuskin moni olisi koskaan uskonut. En itsekään, haha.

Muutamat kuvat oli lähtöä ennen vielä saatava perinteiseltä pikkukujalta. Mun mielestä tä vaan on niin söpö! Jos mä saisin valita kujan jolla mä asuisin, se olisi ihan ehdottomasti tämä.

Pauliina

3 vastausta artikkeliin “Kuin Naantalin aurinko”

  1. Onpas kauniita kuvia! Mä en ole koskaan käynyt talvella Naantalissa, pitäisi ehkä kun noin ihanalta näyttää 🙂

    • Voi kiitos Riikka! Kannattaa ehdottomasti mennä! Varsinkin aurinkoisena talvisena päivänä ihan mieletön! 🙂

  2. […] ihania ja kerrassaan älyttömän upeita kun nuo Naantalissa otetut talvikuvat ovatkin, aurinko paistaa ja lunta on paljon, niin näihin kuviin oli vaan […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta