Miksi tehdä jotain ”sinne päin”, kun voisi tehdä kunnolla?

Mä olen sellainen tyyppi, että kun mä ryhdyn johonkin, niin se tehdään kunnolla. Kun tehdään niin tehdään ja muu on sitten erikseen. Hyvä esimerkki treenaamisessa. En mä soittele nokkahuilua salilla, vaan treenaan täysillä. Kun mä lähden mukaan johonkin projektiin, niin teen sen 110 -lasissa ja vähän enemmänkin. Tämä johtaa kyllä välillä siihen, etten ole mihinkään tyytyväinen, mutta useimmiten kuitenkin siihen, etten voinut tehdä enempää. Annoin kaikkeni ja that’s it. Mulla on monta muutakin asiaa päivässä, jotka pitää hoitaa, enkä voi sietää maleksemista salilla vaan siellä mennään eikä meinata. Välillä on poikaystäväkin kovilla kun meikätyttö laittaa tossua toisen eteen ja hermoa pinkeemmälle kun tarvii saada treeni tehokkaasti ohi, sen kummempia ihmettelemättä.

Kun mä tiedän, että olen suoriutunut parhaan kykyni mukaan, voin sallia itselleni levon, että työ on tehty. Voi keskittyä kaikkeen muuhun, eikä tarvitse jälkeenpäin harmitella ”mitä jos”.

Ymmärrän, etteivät kaikki ole samanlaisia ja Luojan kiitos eivät olekaan. Missä tää maailma olisikaan, jos kaikki olisivat yhtä aikaan saavia, tehokkaita tai muuten vaan hyperaktiivisia kokoajan tekemässä jotain? Tämä maailma olisi jo ollut valmis pidempään.
      Mua ehkä myös turhauttaa sellainen ajattelumalli, jossa lähdetään tekemään jotain, mutta heitetään se tikku silmät kiinni summamutikassa jonnekin eikä edes tähdätä mihinkään. Ei oikein kiinnosta, ei viitsi. Valitetaan, mutta ei tehdä asian eteen kuitenkaan mitään.

Mulle on ihan loistava tilaisuus olla valmennuksessa mukana, kun mä pystyn vaikuttamaan kaikkeen itse. Jokainen pystyy ja loppupeleissä kukaan muu ei vaikuta meidän elämään samassa mittakaavassa kun se hemmo siellä peilissä. Kaikki lähtee itsestä. Jokainen on oman onnensa seppä ja tekee omat valintansa. Siksi mä ehkä arvostankin ihmisissä päättäväisyyttä ja yhteistsemppiä! Sitä pyrin viestittämään myös mun asiakkaille. Heille näytetään, opastetaan, kerrotaan ja toistetaan kaikki tarvittava kädestä pitäen, toistoja myöten. Niin kauan, että he ymmärtävät. Loppu jää heidän käsiinsä. Oi vitsi sitä sisua ja paloa, joka heistä lähtee ja hehkuu mulle asti kun he päättävät projektiin ryhtyä! Kompastuksia tulee, tottakai, kaikille meistä, jopa minulle. Välillä itketään sohvan nurkassa elämän kovuutta kun kynsi meni katki, lemppari lenkkarit kuraantuivat tai ulkona ei paista aurinko. Maailmanloppu on, jos kaupasta hartaasti kotiin asti kuljetettu protskujäätelö on jäänyt lämpimään. Helvettikin jäätyy siinä kohtaa.
      Kaikesta itkusta, surusta ja turhasta uikutuksesta huolimatta täytyy pitää mielessä ne tavoitteet. Kirkkaana mielessä. Kirjoittaa ne paperille ja lukea ne aina kun usko meinaa loppua. Luovuttaa ei kannata. Mikään ei opeta niin kuin onnistuminen tai epäonnistuminen. Luovuttaminen ei mitään juurikaan.

Päätöksiin ja tavoitteisiin pyrkimiseen tarvitaan rohkeutta. On hyvin rohkeaa lähteä tavoittelemaan jotain uutta ja tuntematonta. Paljon helpompi olisi pysyä tutussa ja turvallisessa tekemättä mitään muutoksia. Sano mun sanoneen, mutta kasvu tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, kaikissa asioissa. En pysty käsittämään ihmisiä, jotka jaksavat ryhtyä johonkin tekemällä sen sinnepäin, mutta lopputuloksessa kuitenkin valitetaan? Que pasa? Eikö olisi HELPOINTA vetää se jokin täysillä ja olla tyytyväinen tuloksiin, kun tietää varmasti tehneensä kaiken?

Helpointa tottakai on mennä sieltä missä aita on matalin, mutta koska se on ollut kehittävintä? Kyllä mä voin myöntää todellakin menneeni lukiossa niin alta aidan, ettei niissä metreissä ollut aidasta tietoakaan, mutta onko kaduttanut jälkeenpäin? – ON!

Paras tie, ei ole aina helpoin tie, mutta uskon että apua on aina saatavilla. Niin jokaiselle teistä, kun mullekin. Joskus jopa oma usko meinaa loppua kesken, mutta omaan maailman hienoimmat tukijoukot, jotka ei anna mun tipahtaa. Asiakkaille mä olen se tsemppari ja mun mielestä se on ihan mieletöntä!

Oikeasti kun ajattelee, niin eikö se helpoin tie ole nimenomaan se, kun tekee kaikkensa täysillä, täydellä sydämellä niin voi olla ylpeä itsestään? Harvemmin jälkeenpäin on enää järkeä maaritella miksi joku tapahtui tai jätti tapahtumatta jos sen kiven on heittänyt jotain sinnepäin eikä edes lähellekkään maalia? Mitä mieltä te olette?

Pauliina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta