Kun oma täydellisyyden tavoittelu alkaa ärsyttää

Kauniita kuvia Instagramissa, kivoja kuvia Facebookissa. Värikkäitä ja mielettömän hienoja kuvia blogissa. Muotilehdet, TV-sarjat. Fitness, fatness, laihuus ja seksikkyys. Valkoinen hymy, silikoni tissit. Ripsien pidennykset ja ranskalainen manikyyri. Mulla on ehkä puolet edellä mainituista.

√ Instagram -kuvat
√ Facebook -kuvat
√ Kuvat blogeissa
√ Ripsien pidennykset
Check, check ja check. En tarkoita, ettei jokainen saisi haluta ja tavoitella sitä minkä kokee parhaimmaksi itselleen, ennemminkin kannustan, go for it! Puhun nyt vain ja ainoastaan omasta puolestani, jokainen saa ja jokaisen pitääkin tehdä juuri niinkuin haluaa ja tahtoo, eikä mulla ole muiden valinnoista minkäänlaista napisemista. Kyllä minäkin teen juuri niinkuin haluan ja vakaasti uskon, että jokainen mun läheinen allekirjoittaa tämän lauselman musta.

Mun Instagram ja Facebook tilit ovat molemmat täynnä kauniita kuvia. Tämä ei ole omakehu, vaan fakta. Mä mietin lähes jokaista kuvaa ikuisuuden, muokkaan värejä, valotusta ja kontrasteja ennen niiden julkaisemista. Miksi? – Jotta ne näyttää kivalta. Mutta miksi kaiken tulee olla niin täydellistä? Joku voisi sanoa ilkeästi, että haluan buustata omaa elämääni Somessa, vaan kun juttu ei ole niin. Mä voin ensi kertaa elämässäni sanoa olevani onnellisempi, kuin koskaan aiemmin. Juuri tässä hetkessä, juuri tässä elämäntilanteessa, näiden ihmisten ympäröimänä. Ja kiitos siitä kuuluu heille ♥

En koe, että mun tarvitsee levitellä surunaamoja ja jokaisen kynnen katkeamisen suruvirttä julkisesti, koska maailmassa on paljon muutakin pahaa. Joo, ehkä mun kynnen katkeaminen tai protskupatukan tuhoutuminen eivät ole #worstcasescenario, mutta ymmärrätte varmaan pointin.

Oon huomannut itsessäni, että jos jonkun mun ystävän Instagram -kuva ei miellytä mun silmää, niin mä en oo tykkänny niistä. Siis WTF? *repeämishymiö vedet silmissä* Siis ajatushan niissä kuvissa on tärkeintä ja haloo stna ne on mun ystäviä, ja onko jollain Instagramin kuvalla jotain väliä?! Ei todellakaan. Sisäinen halooni huutaa just aariaa yli kaikkien äänialojen. Kuinka tyhmä ihminen voi olla..

Olen huomannut myös itsessäni, että tavoittelen aina täydellisyyttä. Lähes jokaisessa asiassa, itseltäni. En oikeastaan muilta. Mä haluan aina panostaa täysillä, vetää 110-lasissa, useimmiten kaikki tai ei mitään -tyylillä. Tottakai se on hieno piirre siinä mielessä, että annan myös työpanokseeni aina kaiken ja siitä en tule hellittämään. Kun teen jotain, teen sen kunnolla, jotta voin olla työstäni ja työpanoksestani ylpeä. Mutta mitä tulee siihen kaikkeen muuhun? Täydellinen koti, täydellinen tyyli, täydellinen vartalo, täydelliset hiukset/kulmakarvat/ripset/hampaat/kynnet/nenäkarvat/ja mitä ikinä. Ja sisäinen halooni huutaa taas korvia huumaavasti WTF? Hei haloo, täydellisyyttä ei ole olemassakaan, paitsi mulle mukamas on.

En odota muilta täydellisyyttä tai perfektionismia, vaikka itse sen perään huutelenkin. Mä saan kyllä välillä itseni niin turhautumaan, suorastaan raivostumaan itselleni tästä täydellisyyden tavoittelusta. Mitä mä sitten teen kun oon lopputuloksessa, siinä täydellisyydessä? Määrittelenkö mä itse sen oman täydellisyyspisteeni vai kuka? Jos minä, niin se täydellisyyspiste todennäköisesti tulee aina vaan siirtymään eteenpäin, johonkin uuteen muotoon tai uuteen saavutukseen.

Voisin joskus tuntikausia raivota peilille tai itkeä räkäitkua tästä omasta turhasta täydellisyyshakuisuudestani. Tiedän etten sen kummemmaksi tästä muutu, tai siis minä muutun kyllä, mutta ajatus sen mukana ja vaikka tästä pisteestä katsoisin X-pisteen olevan se täydellinen, saavuttaessani X:n on ajatus jo kääntynyt seuraavaan ja olen tyytymätön X:ään. How twisted is this?

Oikeesti kaikki mitä voin sanoa itselleni ja muille perfektionisteille on: RELAA MUIJA! Missä vaiheessa elämää, tää homma tarvii ottaa niin vakavasti? En huomaa yhdestäkään mun kuvasta ainakaan, että homma olisi vakavaa. Täydellinen on vakavaa. Jos on aina täydellinen, onko enää hauskaa, kun ei ole mitään mille nauraa? Jos olisin täydellinen kaikessa, mistä oppisin? Olisin todennäköisesti universumin tylsin tyyppi ja poikaystävä laittais mut vaihtoon, kun en olisi läheskään niin pöppiäinen, kun nyt oon. Suurimmat ilot, räkänaurut ja onnen hetket kun koostuu niistä täysin sponttaaneista jutuista, eikä pilkulleen suunnitellusta elämästä tai täydellisyydestä.

Miksi siis edelleen ”täydelliset” kuvat Somessa?
– Koska yksikään niistä ei ole lavastettu. Ne on täyttä elämää. Niitä ilonhetkiä, sitä onnea, jota mä elän. Mä haluan jakaa elämästäni iloisia ja onnellisia muistoja, joihin tummempina hetkinä palata. En usko, että yksikään naama vääntyisi hymylle kuvasta, jossa toisella on paha olla. Mutta entä kuvasta, jossa on naurua, tyhmiä ilmeitä, huumoria tai onnea ja iloa? Allekirjoitan tämän täysin, koska ainakin mulle niin käy hyvin usein.

Tämä muija lähtee nyt relaamaan salille. Urheilun voi ottaa tosissaan, muttei totisesti. Leppoisaa torstai-päivää hemmot!

Pauliina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta