Se on sitten siinä

Ihan oikeasti, tässsä on mun viimeaikojen aktiivisuus muun muassa Instagramissa. Siellä pääsee seuraamaan prime time nimimerkillä @paunen, joskin siellä ei viime aikoina kauhean aktiivista ole ollut, kuten ei täällä bloginkaan puolella.

Joulukuussa hiljeni blogin meno jo, syystä että, minua työllisti (onnellisesti) aivan ihana kuvausprojekti, jonka editoinnin sain eilen niin sanotusti plakkariin, eli pakettiin. Kuvauksia on kokoajan tullut tehtyä, lapsista, lemmikeistä vauvamasuihin, mutta tämä isompi kuvausprojekti on syönyt kaiken vapaa-aikani, mitä sitä nyt joskus on ollut. Olen siitä kyllä kiitollinen ja hirmu iloinen, koska tämä prokkis oli mielestäni ihan mahdottoman ihanaa toteuttaa! Tulette näkemään tuloksen kyllä! 🙂

Ennen muuttoa kuvittelin, että viikonloppu reissuilla Turkuun, saa hengähtää ja paeta arkea. Puhuin täysin läpiä päähäni ja jos ajattelenkin niin, niin kadun sanojani viikonlopun jälkeen. Ollaan koko perhe ihan loppu, kun palaudutaan Turusta kotiin. Siellä saa mennä pää kolmantena jalkana kokoajan ja ihan oikeasti, tuskin muistan edes istua, kun on kokoajan liikkeessä.

Nyt kun isompi kuvausurakka on paketissa, on tällä ”vapaa-ajalla” aikaa keskittyä taas blogiin. Kai jossain kohtaa päätään nosti myös motivaation puute, mutta ei kai se ihme ole, jos ei ehdi edes ajatella blogia, kun on niin paljon kaikkea muuta. Huh, nyt siis blogi nostaa päätään ja uskon, että blogi päivittyy jatkossa useammin ja saan viritettyä rakkaan lapseni taas henkiin ♥

No miten nämä kollaasin kuvat liittyvät tähän? No rehellisesti sanottuna ei yhtään mitenkään, olen ollut suorastaan säälittävä kuvausmateriaalin kerääjä viime aikoina. Tällä hetkellä ollaan poikaystävän kanssa kuumeessa ja flunssassa molemmat, vaikka mä just vannotin, että ”mä en oo koskaan kipeä”. Kuvat siis suoraan Instasta. Minä sovituskopissa hymyilemässä, kuurankukkia parvekkeella, ja voinko täälläkin vielä kysyä et kysympä vaan kenellä tulee kuurankukkasista mitään muuta mieleen kuin Joel Hallikainen?!? Seuraavassa kuvassa juon aamupäivävälipalataiiltakahvia äitini sohvalla (hups) ja koirakuva. No niin.. Koirakuvia mun blogissa ei kauheasti näy, koska en ole ollut koira-ihminen. Vuosia sitten kyllä, mutta sen jälkeen kun hauvat ovat päättömästi rakastuneet muhun ja osoittaneet kiintymyksensä kiipeämällä päälle, kuolaamalla tai tuhansilla yrityksillä nuolla naamaani uuteen uskoon, olen luopunut rakkaudestani näitä yksilöitä kohtaan, KUNNES tapahtui tämä kuume ja hallusinaatio siitä, että mulla olis mukama maailman suurin koirakuume ja mun nyt vaan on IHAN PAKKO saada oma koira. Mielellään tänään. Tai viimeistään huomenna.

Odotan, että tää normikuume vie mukanaan tämän hullutuksen tai sitten vaan joku päivä poikaystävän saapuessa koulusta häntä tallustaa vastaan nelijalkainen karvapallo.. En sulje pois sitäkään vaihtoehtoa.

Vaikeuksien kautta voittoon

Mä haluan pysyä positiivisena, vaikka joskus ketuttaisi niin, että naama irtoaa ja perberi meinaa revetä. Joskus harmittaa ja mieli on maassa. Joskus koen olevani järjettömän yksinäinen täällä Lahdessa, koska poikaystäväni lisäksi mulla ei ole oikein ketään, jonka kanssa kasvokkain täällä jakaa arkisia ajatuksia ja juttuja. Kun poikaystävä on poissa, olemme lapsen kanssa kahden tai olen yksin.

Päivä kuluu nelivuotiaan kanssa höpötellen ja noh.. ne jutut nyt ei kauheaa uutiskynnystä ylitä. Frozen -tunnarin kuulee päivässä kymmenen kertaa Haloo Helsingin ohella. Unohtamatta Siltsua ja sekalaista örinä-musiikkia. Päivittäin mun tulisi myös muistaa Formula kuskien automerkit ja nimet sekä lähtöpaikat. Jos en muista – tervetuloa raivari. Jos taas muistan, raivari tulee siltikin, koska muistin oikein, eikä lapsi saanut itse kertoa. Päivät täyttyvät välillä sosiaalisesta tyhjyydestä. Ilman sitä tunnetta ystävistä tai heidän läsnäolostaan. Viime viikolla koin olevani todella yksinäinen ja kuolevani 10 kissan kanssa Pohjois-Pietarissa.

Viikonloppu Turussa, ystäviä, äiti, rakkautta, naurua ja keksipaketti keskellä yötä. Kyllä, nousimme äidin kanssa puoli yhdeltä yöllä puolen tunnin naurunremakan jälkeen vetämään keksipaketin puoliksi, koska se oli paras unilääke siihen hätään. Yksi viikonloppu ja mä olen kuin eri ihminen. Mulla on hyvä olla, musta tuntuu, etten ole yksin, vaikka asunkin Napapiirillä, ainakin pakkasista päätellen.

Tänään oli mun ensimmäinen työpäivä ja mä rakastin sitä duunia. Mä tunsin, että mä oon ihanassa paikassa ja mä saan puhua aikuisille lässyttämättä ja kehumatta joka lauseessa, miten hienosti jokin asia tapahtui ihan oma-aloitteisesti. Mä olen onnellinen, mä olen iloinen. Olen haikein mielin, mutta odotan jo seuraavaa viikonloppua ja sen ajatuksen voimalla tämä viikko painetaan täysillä ja koitetaan opetella, että me asutaan Lahessa, ei Lahdessa…